Haaveena mozzarella, PÄÄTÖSJAKSO

" Saisiko olla lisää nenäliinoja? ", lentoemäntä kysyi yhä hymyillen. Nyökkäsimme Louisen kanssa nyyhkäisyjen lomassa. Nainen keräsi ripsivärien mustaamat paperitupot tarjoittimilta, ja toi pinkallisen lisää. Vedimme jälleen neuleet kasvojemme eteen ja jatkoimme nyyhkyttämistä. Viimeiset kaksi tuntia olimme pillittäneet yhtä mittaa heti kun lentokone oli noussut ilmaan.
Tavallaan ne olivat kuin hyvästit, päätös kaikelle. Niin vain piti tehdä, pystyäkseen eroamaan. Päässäni pyöri Emil, meidän rakkaustarinamme, olimme "se täydellinen pari", mutta asiat olivat menneet toisin. Onneksi, luulisin. Samoin koko muu elämäni revittiin pois. Aivan kuin minut olisi sidottu kotimaahani, ja mitä kauemmas lentokone lensi, sitä pinkeimmiksi langat kävivät, kunnes eivät lopulta kestäneet, vaan menivät poikki. Se sattui, mutta oli pakollista. Louise taisteli vieressä omien lankojensa parissa. Meillä ei ollut helppoa, ei todellakaan, mutta jossain meidän sisällämme asui onni, joka lämmitti meitä kaiken sen kylmyyden keskellä, piti meidät hengissä, piti kiinni päätöksestämme.

Meillä ei ollut tietoa huomisesta, ei edes siitä minkälainen olisi alkava elämämme parin tunnin kuluttua. Meillä oli asunto, jonka me olimme vuokranneet, se ei ollut kovin kummoinen, mutta meille kelpasi lähes mikä vain. Rahaa ei ollut paljon, olimme laskeskelleet että ne riittäisivät pitämään meidät hengissä, mutta yhtään ylimääräistä ei ollut. Kun saisimme työpaikan, asiat kyllä järjestäytyisivät, toivottavasti. Silti meitä ei pelottanut, ahdistavampaa olisi ollut kotiin jääminen. Kaikesta huolimatta tämä tuntui hyvältä.

" Hyvät matkustajat, olemme aloittaneet laskeutumisen. Pyydämme teitä kiinnittämään turvavyönne, lukitsemaan pöydän edessä olevaan istuimeen ja siirtämään selkänojanne pystyasentoon. Kiitos ", kuulutti lentokapteeni ohjaamosta. Teimme työtä käskettyä, ryhdistäydyimme ja töpöttelimme nenäliinalla loput kyyneleet kasvoiltamme. Emme viitsineet edes vilkaista peliin, se olisi saattanut masentaa liikaa nyt samaan syssyyn. Olimme silti hiljaa, ei vain tehnyt mieli puhua. Lentoemäntä käveli ohitsemme ja ojensi vaivihkaa suklaalevyn.
" Jos tämä lohduttaisi ", hän supatti ja iski silmää.
" Kiitos ", kuiskasimme, ja meinasin purskahtaa itkuun hänen ystävällisyydestään.
" Ei kiittelemistä ", hän sanoi ystävällisesti, kääntyi ja lähti pois lentoemännän kaulahuivi lepattaen.
Kun koneen pyörät tärähtivät kiitoradalle, tuntui se siltä kuin minua olisi lyöty. Niin kovaa totuus paiskasi minua kasvoihin. Italia. Täällä. Minä. Asun. Nyt. Aina?

Keräsimme tavaroitamme koneesta, vaikka suurin osa löytyi tietenkin penkkimme alta levinneenä. Koneessa soi hiljainen zuppaduppa -musiikki, kun me hiljaisuuden vallitessa kävelimme tuubia pitkin lentoterminaaliin. Katselimme lamaantuneina kuinka matkalaukut kulkivat yksi toisensa jälkeen liukuhihnalla, ihmiset lähtivät hiljalleen pois päin saatuaan laukkunsa, kunnes lopulta me seisoimme suuressa hallissa kahden, hiljaa. Pitkän ajan kuluttua laukut tulivat hitaasti kohti, vierekkäin, aivan kuin olisivat laulaneet yhdessä " we are survivors together! "
Nostimme laukut hihnalta hiljaisuuden vallitessa ja katsoimme toisiamme.
" Vessaan ", muodostimme huulillamme. Kuljin selkä suoremmassa kohti naisten huonetta ja rymysimme monien laukkujemme kanssa vessaan. Katselin pelikuvaani pitkään, Louise omaansa.
Ripsivärit olivat valtoimenaan kaikkialla muualla kasvoillani kuin ripsissä. Ruskea, aamulla kiiltävä tukkani oli takussa, nenän pielessä oli uusi näppylä ja meikkivoide oikein korosti ihohuokosiani. Louise ei näyttänyt kovin paljon hehkeämmältä. Katsoimme toisiamme peilin kautta, kunnes yhtäkkiä, täysin varoittamatta puhkesimme mielettömään nauruun. Nauroimme kaikki tunteet ulos, kunnes lopulta emme pystyneet enää seisomaan kunnolla, vaan jouduimme ottamaan tukea seinästä. Aina kun katsoimme toisiamme tai peilikuvaamme, repesimme nauruun.
" Katso tätä ", Louise kimitti ja näytti punaista nenäänsä. Haukoin happea naurultani.
" Tai nämä ", kihisin ja osoitin mustia kajal silmänalusiani. Kun lopulta rauhoituimme, halasimme taas toisiamme.
" Italia, oletko valmis? ", sanoin innoissani.
" Täältä tullaan! " Louise huusi ja paiskasi vessan oven auki. Iskimme toisillemme silmää, ja astuimme hymyillen ulos, valmiina valloittamaan uuden elämämme.

Haaveena mozzarella, 9 #

Pahoittelen suuresti tätä aikaväliä, mutta tosiaan olin juuri lomamatkalla Thaimaassa, jotenka jatko viivästyi, mutta tässäpä tätä uutta osaa taas olisi, nauttikaa :) Ja muistakaa että kommenttia ja palautetta saa jättää mielellään!

Istuin koko painollani mustan matkalaukkuni päällä, pidätin henkeä ja kiskoin vetoketjua kiinni. Survoin vielä viimeisetkin pursuavat tavarat sisään laukkuun, sitten toin vessan vaa'an makuuhuoneeseen ja täräytin laukkuni sen päälle. 19 kg, ilmoitti vaaka. Puuskahdin helpotuksesta, kilosta kiinni. Sitten hain pienemmän Louis Vuitton matkalaukkuni ja punnitsin senkin. 10,1 kg. Purin hammasta. Ei kai sentään sata grammaa ole niin paha? Louise parahti vaatehuoneessa, ja kurkkasin ovesta lattialla makaavaa naista.
" Tilaa on liian vähän! Mä en halua jättää näitä vaatteita tänne! ", Louise parkui.
" Voi ystävä hyvä ", sanoin istuutuen risti istuntaan Louisen pään viereen. " Mieti, me menemme Italiaan! Muodin mekka! Et sä tarvitse vaatteita, me ostetaan sieltä niin paljon kuin sielu sietää! Visa viuhumaan! ", sanoin hymyillen.
" Sä tiedät itsekin että meillä ei ole varaa viuhutella siellä Visaa ", hän sanoi ja kääntyi kyljelleen.
" Ei heti, mutta pian on. Ja on siellä halpojakin liikkeitä ", sanoin.
" Mut silti! "
" Ryhdistäydy nainen! ", sanoin rohkaisevasti ja nousin lattialta.

Sen illallisen jälkeen mikään ei ollut enää entisellään. Olin soittanut töihin ja irtisanonut itseni, soitellut kavereille - jopa Emilille, joka toivotti hyvää elämää ja halasi, sitten raahasin kaikki tärkeimmät tavarani autoon ja vilkutin hänelle hyvästiksi, se oli helpottavaa. Tiesin, että tämä oli oikea ratkaisu. Mutta sitä en tiennyt, että siitä tulisi oikea ratkaisu myös Louiselle. Kun lähtöön oli enää kuusi päivää, Louise ilmoitti että hän tulisi mukaan. Olin ajatellut lähteväni matkaan yksin, rakentavani Italiaan uuden elämän, ilman merkkiäkään siitä edellisestä. Mutta Louise, hän oli päättänyt.

" Muru, kello on yksitoista, kohta puoliin vois käydä nukkumaan ", sanoin Louiselle, joka istui vaatehuoneessa edelleen. Hän niiskaisi kuuluvasti, nousi lattialta ja katosi vessaan. Katsoin hänen laukkuaan, joka oli täynnä vaatteita, niitäkin joita hän ei ollut käyttänyt koko vuoden aikana. Kengille oli oma laukkunsa. Mutta mitäpä minulla on varaa nauraa, oma laukkukin on 75 % täynnä ulkonäköön liittyviä asioita. Louise käveli dramaattisesti takaisin, kädessään valtava vaaleanpunainen toilettilaukku, joka pursusi erinäköisiä purkkeja ja purnukoita.
" Olen valmis! ", hän sanoi juhlallisesti. Hän survoi matkalaukkunsa kiinni, ja vei sen eteiseen. Katsoimme kummatkin hetken aikaa noita neljää matkalaukkua, jotka sisälsivät ne vähäiset osat elämäämme, ja seuraisivat meitä Italiaan. Muuta ei ollut, paitsi toisemme. Halasimme pitkään, ja räpyttelimme silmiämme estääksemme kyyneleet. Laitoimme kaksi pakastepizzaa uuniin, iskimme pöytään 1,5 litran Pepsi Maxin, ja juttelimme aivan kuin ennenkin, mutta tietäen kokoajan illan olevan viimeisemme täällä.

Aamulla rauhasta ei ollut tietoakaan. Juoksimme ympäriinsä, vaikka kaiken pitikin olla valmiina. Panikoimme siitä että myöhästyisimme, vaikka aikaa olikin rutkasti. Kun taxi tuli, olimme jo lopen uupuneita, vaikka matka olikin vasta alussa. Katsoin kuinka tutut maisemat liukuivat ohitse, tietäen etten näkisi niitä uudelleen pitkään aikaan. En tiennyt tulevasta mitään, joten menneisyys alkoi tuntumaan ihmeen turvalliselta. Mitä jos olisinkin jäänyt tänne? Elämä olisi helpompaa. Mutta halusinko elämästäni helppoa? En. Sydämessäni tiesin valinneeni oikein.
" Jassoo gimmat, perillä ollaan ", taxikuski sanoi ja röyhtäisi sitten. Kyllä, tiesin tehneeni oikein, ajattelin hymyillen.
Kuski nosti matkalaukkumme takakontista, heilautin Guessin laukun olalleni ja tartuin Louisea kädestä. Hän puristi sitä lujaa.
" Nyt sitä mennään ", kuiskasin. Hän iski silmää. Sitten lähdimme korot kopisten kävelemään kohti lentoterminaalia ja uutta elämäämme. Siitä tulisi nyt totta.

Haaveena mozzarella, 8 #

Tuijotin huulta purren tietokoneen ruutua. Hiiren nuoli lepäsi VAHVISTA- painikkeen päällä, ja ruudun alareunassa oleva kello tikitti uhkaavan nopeasti eteenpäin. Puristin vasemman käteni nyrkkiin ja klikkasin määrätietoisesti painiketta. Sivu latasi hetken, sitten siihen ilmestyi tavallinen teksti, mutta minulle se merkitsi uuden sivun kääntämistä elämässäni.
" Lentosi on vahvistettu. Saat tarkat tiedot sähköpostiisi. Mahdollisten ongelmien ilmetessä ota yhteys alla olevaan puhelinnumeroon. "

Viikkasin vähäisiä vaatteitani Louisen lipaston päälle ja kuuntelin Coldplayn levyä hieman haikeana. Ei mennyt kauaakaan kun olin saanut kasaan kaikki tavarani, katselin hölmistyneenä ympärilleni. Tässäkö kaikki oli? Pari hassua vaatetta ja perus tarvikkeet. Miten olinkin pärjännyt näin vähällä tavaramäärällä tähän asti? Tunsin itseni ihan eri ihmiseksi kuin ennen. Jos olin menossa kahdeksi päiväksi Lontooseen työmatkalle, minulla oli valtava matkalaukullinen vaatteita ja muita tavaroita mukanani. Nyt olin selvinnyt viikon suuren käsilaukkuni sisällöllä. Minulla ei ollut enää mitään menetettävää, joten laitoin Emilille viestin.
" Moi! Voisinko tulla käymään siellä huomenna, voisin hakea vaatteita ja muita kamoja. - Liv "
Itselläni oli melankolinen olo, en ollut nukkunut kuin tunnin pätkissä viime öinä. Ero oli viiltänyt syvät haavat sydämeeni, mutta tuntui että joka aamu sängystä nouseminen oli hieman helpompaa. Tai joka aamuhan minä sängystä nousin, oli sekin jotain.

Päätin nostaa fiilistä, ja tehdä ruokaa. Louise tulisi töistä kuuden jälkeen, olin hänelle niin paljon velkaa kaikesta hänen tuestaan, että päätin tehdä edes tämän hänen hyväkseen. Siitä oli muutenkin jo liian kauan aikaa, kun olin tehnyt ihan arkisia asioita, niin kuin kaupassa käynti.
Tulin hyvälle tuulelle astuessani kauppaan sisään. Liukuovet viauhahtivat auki, se tuntui jotenkin hyvin juhlalliselta. Hymyilin autuaasti, mielestäni kaikki näytti kovin kauniilta. Seinällä oli suuri mainos, jossa appelsiinit olivat sydämen muotoisessa kuviossa ja ne tavallaan loistivat paperilla. Alla oli teksti, Pirkka Appelsiinit Espanja, K-plussa kortilla 1,69 € pussi. Minulle tuli loistelias olo katsoessani mainosta. Halusin todella noita kauniita appelsiineja. Autuaana otin ostoskärryt, mutta ne olivat juuttuneet kiinni toisiinsa. Kiskoin niitä kaikin voimin, ajatellen yhä noita valovoimaisia appelsiineja, mutta lopulta totesin ettei ostoskärryt irronneet toisistaan vaikka tekisin mitä. Menin seuraavaan kärryjonoon ja kiskoin, mutta nekään eivät irronneet. Aivan kuin ne olisivat katsoneet minua ivallisesti ja sanoneet " Voi Livian, me emme halua kulkea sellaisten ihmisten kanssa jotka jättävät miehensä ja elämänsä noin vain ".
" Mutta enhän minä voinut muutakaan ", supatin ostoskärryille. Olin kumartuneena kärryjä kohti, ja sivusilmällä näin kuinka vanhempi nainen tuli viereiseen kärryjonoon, kaivoi taskustaan kolikon ja laittoi sen kärryjen kahvassa olevaan mötikkään. Samassa huomasin kuinka kahvassa oleva ketju (jota en ollut tietenkään huomannut), irtosi vapauttaen kärryt, ja nainen lähti tyytyväisenä niiden kanssa sisälle kauppaan. Kaivelin taskuistani kolikoita, mutta en löytänyt mitään kolikkoihin viittaavaa. Nöyrryin ja jätin itsekkäät ostoskärryt omaan arvoonsa ja tartuin vedettävään ostoskoriin. Ne olivat helppoja eivätkä mollanneet minua ilkikurisesti, vaikkakin tunsin itseni mummoksi niiden seurassa.

Hääräsin puuhakkaana Louisen kauniissa keittiössä. Olin asetellut valovoimaiset Pirkka Appelsiinit Louisen hedelmäkoriin, ja ne hymyilivät minulle, ainakin tuntui siltä. Minusta saattoi huomata sen että unet olivat viime aikoina jääneet kovin vähäisiksi, mutta en antanut sen häiritä. Pilkoin ensin mozzarellan ja tomaatit, asettelin ne basilikan kera kauniille lautaselle Italia salaatin tyyliin, laitoin lautaset pöydälle ja asettelin servietit kauniisti. Sitten vasta siirryin pääruoan laittoon. Keitin hienoa italialaista spagettia kattilassa, ja tein kastikkeen pinaatista ja kermasta. Siitä tuli yllättävän hyvää, vaikka itse sanonkin. Jälkiruoaksi olin ostanut italialaista jäätelöä. Kun kaikki oli valmiiksi katettuna, laitoin taustalle Andrea Bocellin levyn. Vaikka en siitä musiikista oikein pitänytkään, se säväytti mukavasti tunnelmaa. Koko koti oikein huokui italiaa.
Hetken kuluttua ovi narahti, ja Louise tuli ovesta sisään, laittoi takin naulaansa ja asteli olohuoneeseen pakkasesta vuotavaa nenäänsä niiskuttaen.
" Mitäs täällä on meneillään? ", hän sanoi ihmetellen ja katseli ympärilleen.
" Onko sinulla treffit? ", hän jatkoi supattaen.
" Onko PAOLO täällä?! ", hän supisi terävästi. Olin ihmeissäni että hän jaksoi olla edelleen kiinnostunut Paolosta, herranen aika, kiinnostusta oli kestänyt jo viikon!
" Ei ei, tämä illallinen on meitä varten, käy pöytään ", sanoin hymyillen.
" Tulee jotenkin ihan Italia fiilis ", hän sanoi istuutuessaan.
" Siihen on oma syynsä ", sanoin avatessani viinipulloa.
" Liv, mitä tämä meinaa? ", Louise sanoi aidosti ihmetellen.
" Minä muutan italiaan ", sanoin samalla kun viinipullo aukesi kovaäänisesti pamahtaen.

Haaveena mozzarella, 7 #

Maria nojasi katutolppaan Sigh- nimisen baarin edustalla. Hän hymyili minulle ja dumppasi tupakan tumpin. Olin epävarma, mitä minä tällä edes hain? Minulla ei ollut todellakaan sellainen fiilis että haluaisin vetää lärvit, saati että tutustuisin ihmisiin. Olisin halunnut juosta pakoon, mutta Maria johdatti minua varmasti eteenpäin, kohti narikoita. Rutistin häntä kädestä.
" Maria, en ole oikein varma tästä.. ", kuiskasin.
" Älä huoli, minä pidän huolta sinusta ", hän sanoi ja hymyili lempeästi. Kävelimme eteenpäin, Maria itsevarmasti lanteitaan keinuttaen, minä hiirulaisena sipsuttaen. Joidenkin miesten kasvot kääntyivät meihin päin. Välttelin heidän katsettaan, vaikka tiesinkin heidän katsovan Mariaa.
" Mitä otat? " Maria kysyi, ja pysähtyi tanssilattialle.
" Et kai sinä jät.. jätä minua? ", sanoin änkyttäen. En ymmärtänyt itseäni, miksi olin näin hädissäni?
" Tulen ihan pian takaisin. Mitä otat? " Maria kysyi.
" Jäävettä ", mumisin.
" Höpsis, kai sinä nyt sentään siiderin otat? ", hän kysyi. Kohautin olkapäitäni. Maria kääntyi ja lähti. Minä jäin seisomaan yksin tanssivien ihmisten keskelle. Hyppelin arasti salin reunalle. Huokaisin syvään. Olin hyvästellyt baarit jo vuosi sitten, eläen haaveessa äitiydestä. En kaipaisi enää tätä. Mutta toisin kävi.
" Odotatko jotain? ", kysyi selkäni taakse ilmaantunut mies. Käännyin katsomaan häntä. Hänellä oli päällään farkut, t-paita ja ruutupaita. Hiukset olivat edestä geelillä pystyssä.
" Ö.. E..En..Tai siis.. Tuota..", puristin nyrkkini yhteen. Nolaisin itseni vain itseni tällä naurettavalla jännityksellä.
" Tulisitko tanssimaan? ", mies virnisti leveästi. Hymyilin pienesti, pelokkaasti.
Hän tarttui minua kädestä ja veti perässään keskelle välkkyviä valoja. Hän tarttui minua hartioista ja tanssi vauhdikkaasti musiikin tahtiin. Yritin hymyillä ja seurata hänen liikkeitään.
" Olen huono tanssimaan ", sanoin hiljaa.
" Onneksi sinulla on minut, voin opettaa ", hän sanoi ja iski silmää. Katsoin epävarmasti kun hän kulki taakseni, tuli minuun ihan kiinni ja tarttui minua lantiosta. Hän lauloi hiljaa korvani juuressa laulun tahtiin, ja keinutti minua tahdissaan. Puristin silmäni kiinni, mutta en halunnut pahoittaa hänen mieltään. Katselin muita pareja ja pyrin ottamaan heistä mallia. Ehkä niin voisin ilmaista että minun pitäisi mennä. Kurotin käteni koskemaan hänen poskeaan, ja yritin työntää hänen kasvojaan minusta pois päin. Hän ymmärsi eleeni täysin väärin, ja hänen kätensä alkoivat vaeltelemaan vartalollani. Katselin kauhuissani kuinka kädet tulivat aina vain lähemmäs rintojani. Pidätin hengitystäni. Apua apua apua, purin huultani paniikissa. Mitä jos hän suuttuisi minulle jos työntäisin hänet pois. Sitten kappale loppui, kädet pysähtyivät. Mies käänsi minut, ja hetkessä hänen kasvonsa olivat lähellä omiani. Hän sulki silmänsä ja tuli lähemmäs. Menin täysin pakokauhun valtaan. Samassa joku tönäisi minua ja nauroi räkäisesti.
" Oho, Rene, joko sulla on uus muija pyörityksessä! ", likaisen näköinen mies sanoi.
" Tom, lopeta ", Rene sanoi ärtyneenä.
" Jaa jaa, no, jätän teidät rauhaan.. ", hän sanoi ja horjahti. Samassa olutpullo tippui hänen kädestään, pirstoutuen kymmeniksi sirpaleiksi. Tapahtumat kelautuivat mielessäni, lentävästä kaljapullosta aivan kasvojeni ohitse, tilanteeseen jossa Renen levottomat kädet liikkuivat vartalollani. Käteni tärisivät taas, kun katselin sirpalemerta ympärilläni. Juoksin päättömästi eteenpäin, pakoon elämääni, pakoon niitä tosiasioita jotka pystyin vasta nyt käsittämään.

Haaveena mozzarella, 6 #

" Ja sitten mä suljin oven, oikeastaan oven koko meidän suhteelle. Vaikka se sattuukin, jollain tavalla tämä tuntuu kuitenkin oikealta ", sanoin huokaisten, sitten hörppäsin ison kulauksen lattestani. Maria katsoi minuun huolestuneena, etsien oikeita sanoja. Ei tässä sanat auttaneet enää, kaipaisin nyt vain muuta ajateltavaa.
" Mites sinä ja Anton? ", kysyin hymyillen.
" Arkea.. Oikeastaan, arki tuntuu hyvältä. Aluksi suhteemme oli ainaisia illallisia, treffejä ja yllätyksiä täynnä, nyt työntäyteinen arki tuntuu.. oikealta..? Me oikeasti elämme yhdessä, oikeassa parisuhteessa..", hän katsoi onnellisen näköisenä ikkunasta ulos. Yritin olla onnellinen hänen puolestaan, mutta se oli vaikeaa.
" Mutta herranen aika, eihän minun pitänyt omista huolistani puhua! Anteeksi ", Maria sanoi alakuloisesti.
" Höpsis, olen onnellinen puolestasi ", sanoin katsoen käsiäni.
" No mites töissä menee? ", hän kysyi vaihtaen puheenaihetta.
" Hyvin ", vastasin. En halunnut ajatella lisää surullisia asioita. Todellisuudessa meillä oli asiakkaita liian vähän. Epätoivon aalto kulki lävitseni.
" Liv, ei sinun tarvitse valehdella minulle, ihan totta ", Maria sanoi yrittäen katsoa minua silmiin.
" Anteeksi, ei vain huvita puhua niistä asioista juuri nyt ", sanoin hiljaa.
" Hei, sinä kaipaat piristystä! Tule tänään mukaan baariin ", Maria sanoi innoissaan. Baariin? Siitä oli aikaa kun olin ollut viimeksi baarissa, juhlinut kunnolla.. pitänyt hauskaa. Epäröin hetken, sitten hymyilin itsekseni.
" Käyhän se ", sanoin ehkä hieman hämilläni. Baariin, minä menisin todellakin juhlimaan tänään.

" Arghhh ", mumisin itsekseni. Suurin osa vaatteistani oli vielä Emilillä, eikä Louisen vaatteetkaan istuneet täydellisesti. Minulla oli yksi iso kassillinen perusvaatteitani jotka eivät käyneet baariin laisinkaan. Kenkiäkin minulla oli vain muutamat. Revin hiuksiani ärtyneenä, tämä oli raastavaa.
Minun pitäisi löytää asunto, pian. Eihän tämä voinut jatkua näin, toisten nurkissa pyöriminen oli alistavaa. Louise oli kyllä ihana ja ystävällinen, mutta silti minua nolotti. Katsoin kelloa, miten minulla oli taas näin kamala kiire. En sitten oppisi koskaan.

Läimäytin oven kiinni helpottuneena. Olin vihdoin valmis, vaikkakin myöhässä, mutta ulkona kuitenkin. Katselin itseäni vielä hissin peilistä. Olin vetänyt mustan aluspaitani päälle Louisen kimaltelevan topin, ja laittanut kylkiluiden kohdalle vyön tekemään asusta sopivan näköisen. Alla minulla oli ohuet sukkahousut. Yritin vielä hymyillä peilikuvalleni, vaikka se olikin vaikeaa. Mutta tämä päivä oli pyhitetty nyt hauskanpidolle, eikä surullisten asioiden vatvomiselle. Läpsäytin itseäni kevyesti poskille ja iskin peilikuvalle silmää.
" Have fun ", kuiskasin, käänsin selkäni ja kävelin jännittyneenä hämärtyvään iltaan.

Haaveena mozzarella, 5 #

Seisoin rapussa henkäisten syvään. Minulla oli päälläni huppari, jonka hupun vedin päähäni kuin piiloutuakseni tilanteelta. Soitin ovikelloa puraisten huultani. Kului hetki, sitten lukko rapisi. Ovi aukesi hitaasti, mutta tiesin etten voisi enää perääntyä. Emil astui rappuun ja hätkähti. Katselin häntä hiusteni lomasta, silmänaluset olivat tummat ja hiukset sekaisin. Nostin päätäni ja hymyilin pienesti, en pelännyt häntä, vaikka olinkin niin luullut. Emil katsoi minua helpottuneena, sitten hän halasi minua kovaa, minä vastaten siihen samalla mitalla.
" Anteeksi ", hän kuiskasi hiuksiini.
En vastannut mitään, halasin vain. En tiedä kauanko me siinä seisoimme, mutta lopulta päätimme mennä sisään. Katselin ympärilleni, oli sotkuista, täällä ei oltu siivottu sen jälkeen kun lähdin. Sirpaleet oltiin kylläkin lakaistu, mutta seinässä oli jälki pullosta. Käänsin katseeni pois. Istuimme vastakkain keittiön pöydän ääressä, olimme molemmat hetken hiljaa, kunnes Emil avasi suunsa.
" Missä olet ollut ?", hän sanoi hiljaa.
" Louisella ", sanoin. Hän katsahti huppariani. Se ei ollut tyyliäni, ja vähän kurvikkaamman naisen kokoa, mutta tällä hetkellä ulkonäkö merkitsi minulle hyvin vähän.
" Entäs.. ", hän epäröi, " ..tästä eteenpäin? ". Olin hiljaa. Nieleskelin sanoja, ne eivät meinanneet tulla ulos millään.
" Etsin oman asunnon ", sanoin välttäen ääneni sortumista. Emilin pupillit laajenivat ja hän katsoi minuun tuskissaan.
" Livian, älä sano noin, minä.. ".
" Emil, minä rakastan sinua ", keskeytin, " ..mutta olen tehnyt päätökseni, ja se pitää ".
" Liv, älä ", hän kuiskasi. Hän painoi kätensä kasvoilleen, ja näytti niin hauraalta ja kärsivältä. Teki pahaa katsoa rakkaansa kituvan tuolla tavalla, mutta tiesin mitä tein, en voinut jatkaa enää Emilin kanssa. Vaikka pullo ei olisi lentänyt, suhteemme oli tullut tiensä päähän.
Nousin hiljaa, ja kävelin Emilin vierelle.
" Katsotaan niitä tavaroita sitten myöhemmin, kun olet ensin vähän...", jätin lauseen kesken. Itsensä koossa pitäminen oli vaikeaa. Kävelin eteiseen, laitoin kengät jalkaan ja takin päälleni. Emil tuli perässäni, otti minua harteista kiinni anovan näköisenä.
" Emil, rakastan sinua, muista se "
" Niin minäkin.. ", sitten hän alkoi nyyhkimään. Laitoin sormen hänen suulleen, tartuin hänen kasvoihinsa, sitten suutelin häntä. Hän vastasi suudelmaan hellästi, kuin mikä tahansa herkkä suudelma, mutta surumielisempi kuin mikään toinen suudelmamme. Emmekä olisi halunneet päästää toisiamme irti. Sydäntäni vihloi, mutta lopulta vetäydyin irti. Sipaisin vielä hänen poskeaan, sitten käännyin ovelle.
" Hyvästi ", kuiskasin. Sitten lähdin. Seisoin rapussa hetken hiljaa, kuulin kuinka Emil otti tukea kaapista nyyhkytyksen lomassa. Suljettuani hissin oven, en voinut pitää itseäni enää kasassa. Liu'uin seinää myöten kyykkyyn, painoin kasvoni käsiini, itkin vuolaasti. Eihän tämän pitänyt näin mennä, eihän?

Haaveena mozzarella, 4 #

Luku on lyhyt, mutta mielestäni sisältö on tärkeämpää kuin pituus. Ja pyydän, toivon ja anelen, kun olette lukeneet luvun KUUNNELKAA tuo lopussa oleva kappale. Saatte tästä luvusta NIIN paljon enemmän irti, käsitätte tämän paremmin. Kuunnelkaa. Kiitos ♥

Istuimme Louisen keittiön pöydän ääressä vastakkain. Louisella oli ruutuvihko ja kynä johon hän oli kirjoittanut ison otsikon EMIL&LIV. Pöydällä oli puoliksi juotu punaviini pullo ja mozzarella salaatti. Louisen kanssa oli lähes aina hauskaa, mutta nyt olimme molemmat vakavia, mutta myös hyvin määrätietoisia.
" Nyt kerrot tarkkaan mistä tämä alamäki alkoi? " Louise sanoi kurtistaen hieman kulmiaan.
" No, puolitoista vuotta sittenhän me aloimme yrittämään lasta puoliksi tarkoituksella ".
Louise nyökkäsi.
" Mutta se ei onnistunut. 8 kuukauden kuluttua kävimme testeissä, jolloin todettiin ettei Emil.. no hän ei voi saada lapsia ", sanoin henkäisten syvään. Aihe oli edelleen vähän arka minulle, Emilille myös.
" Päätimme että voisimme adoptoida lapsen ", hymyilin pienesti.
" Mutta Emil.. hän kai.. masentui..? En tiedä, hän kai tunsi olonsa saamattomaksi. Siitä se alamäki alkoi ", sanoin huokaisten syvään.
" Emme viettäneet paljonkaan aikaa enää yhdessä, emme harrastaneet seksiä, vieraannuimme toisistamme. Aluksi emme puhuneet toisillemme, ei vain ollut mitään asiaa. Teimme arkiset, pakolliset asiat. Mutta sitten aloimme luistamaan niistäkin. " sanoin purren huultani.
" Tätä jatkui pari kuukautta, tunteet paatuivat. Emme edes riidelleet. Paitsi eilen. Pato sortui. Lopullisestiko? " sanoin katsoen käsiäni. Kyynel valui hiljaa poskeani pitkin. Louise oli hiljaa. Hän tiesi että minun oli tehtävä tämä yksin. Otin ruutuvihkon ja repäisin sivun irti. Piirsin otsikon alle vielä muutaman sydämen ja tekstin RAKASTAN SINUA. Huokaisin syvään. Sitten revin sivun kappaleiksi. Puristin paperin paloja nyrkeissäni ja kävelin parvekkeelle. Kyyneleet virtasivat poskillani. Ojensin käteni ja suljin silmäni. Sitten avasin nyrkit. Pienet paperin palat lensivät kovassa tuulessa kattojen yllä. Sydämeeni sattui. Itkin vuolaasti. Mutta silti tiesin että tämä oli oikein. Tämän aika oli tullut, Emilin aika mennyt. Puristin parvekkeen kaidetta täristen.
Älä unohda minua, en minäkään sinua. Rakastan sinua. Hyvästi.