Haaveena mozzarella, 5 #

Seisoin rapussa henkäisten syvään. Minulla oli päälläni huppari, jonka hupun vedin päähäni kuin piiloutuakseni tilanteelta. Soitin ovikelloa puraisten huultani. Kului hetki, sitten lukko rapisi. Ovi aukesi hitaasti, mutta tiesin etten voisi enää perääntyä. Emil astui rappuun ja hätkähti. Katselin häntä hiusteni lomasta, silmänaluset olivat tummat ja hiukset sekaisin. Nostin päätäni ja hymyilin pienesti, en pelännyt häntä, vaikka olinkin niin luullut. Emil katsoi minua helpottuneena, sitten hän halasi minua kovaa, minä vastaten siihen samalla mitalla.
" Anteeksi ", hän kuiskasi hiuksiini.
En vastannut mitään, halasin vain. En tiedä kauanko me siinä seisoimme, mutta lopulta päätimme mennä sisään. Katselin ympärilleni, oli sotkuista, täällä ei oltu siivottu sen jälkeen kun lähdin. Sirpaleet oltiin kylläkin lakaistu, mutta seinässä oli jälki pullosta. Käänsin katseeni pois. Istuimme vastakkain keittiön pöydän ääressä, olimme molemmat hetken hiljaa, kunnes Emil avasi suunsa.
" Missä olet ollut ?", hän sanoi hiljaa.
" Louisella ", sanoin. Hän katsahti huppariani. Se ei ollut tyyliäni, ja vähän kurvikkaamman naisen kokoa, mutta tällä hetkellä ulkonäkö merkitsi minulle hyvin vähän.
" Entäs.. ", hän epäröi, " ..tästä eteenpäin? ". Olin hiljaa. Nieleskelin sanoja, ne eivät meinanneet tulla ulos millään.
" Etsin oman asunnon ", sanoin välttäen ääneni sortumista. Emilin pupillit laajenivat ja hän katsoi minuun tuskissaan.
" Livian, älä sano noin, minä.. ".
" Emil, minä rakastan sinua ", keskeytin, " ..mutta olen tehnyt päätökseni, ja se pitää ".
" Liv, älä ", hän kuiskasi. Hän painoi kätensä kasvoilleen, ja näytti niin hauraalta ja kärsivältä. Teki pahaa katsoa rakkaansa kituvan tuolla tavalla, mutta tiesin mitä tein, en voinut jatkaa enää Emilin kanssa. Vaikka pullo ei olisi lentänyt, suhteemme oli tullut tiensä päähän.
Nousin hiljaa, ja kävelin Emilin vierelle.
" Katsotaan niitä tavaroita sitten myöhemmin, kun olet ensin vähän...", jätin lauseen kesken. Itsensä koossa pitäminen oli vaikeaa. Kävelin eteiseen, laitoin kengät jalkaan ja takin päälleni. Emil tuli perässäni, otti minua harteista kiinni anovan näköisenä.
" Emil, rakastan sinua, muista se "
" Niin minäkin.. ", sitten hän alkoi nyyhkimään. Laitoin sormen hänen suulleen, tartuin hänen kasvoihinsa, sitten suutelin häntä. Hän vastasi suudelmaan hellästi, kuin mikä tahansa herkkä suudelma, mutta surumielisempi kuin mikään toinen suudelmamme. Emmekä olisi halunneet päästää toisiamme irti. Sydäntäni vihloi, mutta lopulta vetäydyin irti. Sipaisin vielä hänen poskeaan, sitten käännyin ovelle.
" Hyvästi ", kuiskasin. Sitten lähdin. Seisoin rapussa hetken hiljaa, kuulin kuinka Emil otti tukea kaapista nyyhkytyksen lomassa. Suljettuani hissin oven, en voinut pitää itseäni enää kasassa. Liu'uin seinää myöten kyykkyyn, painoin kasvoni käsiini, itkin vuolaasti. Eihän tämän pitänyt näin mennä, eihän?