Haaveena mozzarella, PÄÄTÖSJAKSO

" Saisiko olla lisää nenäliinoja? ", lentoemäntä kysyi yhä hymyillen. Nyökkäsimme Louisen kanssa nyyhkäisyjen lomassa. Nainen keräsi ripsivärien mustaamat paperitupot tarjoittimilta, ja toi pinkallisen lisää. Vedimme jälleen neuleet kasvojemme eteen ja jatkoimme nyyhkyttämistä. Viimeiset kaksi tuntia olimme pillittäneet yhtä mittaa heti kun lentokone oli noussut ilmaan.
Tavallaan ne olivat kuin hyvästit, päätös kaikelle. Niin vain piti tehdä, pystyäkseen eroamaan. Päässäni pyöri Emil, meidän rakkaustarinamme, olimme "se täydellinen pari", mutta asiat olivat menneet toisin. Onneksi, luulisin. Samoin koko muu elämäni revittiin pois. Aivan kuin minut olisi sidottu kotimaahani, ja mitä kauemmas lentokone lensi, sitä pinkeimmiksi langat kävivät, kunnes eivät lopulta kestäneet, vaan menivät poikki. Se sattui, mutta oli pakollista. Louise taisteli vieressä omien lankojensa parissa. Meillä ei ollut helppoa, ei todellakaan, mutta jossain meidän sisällämme asui onni, joka lämmitti meitä kaiken sen kylmyyden keskellä, piti meidät hengissä, piti kiinni päätöksestämme.

Meillä ei ollut tietoa huomisesta, ei edes siitä minkälainen olisi alkava elämämme parin tunnin kuluttua. Meillä oli asunto, jonka me olimme vuokranneet, se ei ollut kovin kummoinen, mutta meille kelpasi lähes mikä vain. Rahaa ei ollut paljon, olimme laskeskelleet että ne riittäisivät pitämään meidät hengissä, mutta yhtään ylimääräistä ei ollut. Kun saisimme työpaikan, asiat kyllä järjestäytyisivät, toivottavasti. Silti meitä ei pelottanut, ahdistavampaa olisi ollut kotiin jääminen. Kaikesta huolimatta tämä tuntui hyvältä.

" Hyvät matkustajat, olemme aloittaneet laskeutumisen. Pyydämme teitä kiinnittämään turvavyönne, lukitsemaan pöydän edessä olevaan istuimeen ja siirtämään selkänojanne pystyasentoon. Kiitos ", kuulutti lentokapteeni ohjaamosta. Teimme työtä käskettyä, ryhdistäydyimme ja töpöttelimme nenäliinalla loput kyyneleet kasvoiltamme. Emme viitsineet edes vilkaista peliin, se olisi saattanut masentaa liikaa nyt samaan syssyyn. Olimme silti hiljaa, ei vain tehnyt mieli puhua. Lentoemäntä käveli ohitsemme ja ojensi vaivihkaa suklaalevyn.
" Jos tämä lohduttaisi ", hän supatti ja iski silmää.
" Kiitos ", kuiskasimme, ja meinasin purskahtaa itkuun hänen ystävällisyydestään.
" Ei kiittelemistä ", hän sanoi ystävällisesti, kääntyi ja lähti pois lentoemännän kaulahuivi lepattaen.
Kun koneen pyörät tärähtivät kiitoradalle, tuntui se siltä kuin minua olisi lyöty. Niin kovaa totuus paiskasi minua kasvoihin. Italia. Täällä. Minä. Asun. Nyt. Aina?

Keräsimme tavaroitamme koneesta, vaikka suurin osa löytyi tietenkin penkkimme alta levinneenä. Koneessa soi hiljainen zuppaduppa -musiikki, kun me hiljaisuuden vallitessa kävelimme tuubia pitkin lentoterminaaliin. Katselimme lamaantuneina kuinka matkalaukut kulkivat yksi toisensa jälkeen liukuhihnalla, ihmiset lähtivät hiljalleen pois päin saatuaan laukkunsa, kunnes lopulta me seisoimme suuressa hallissa kahden, hiljaa. Pitkän ajan kuluttua laukut tulivat hitaasti kohti, vierekkäin, aivan kuin olisivat laulaneet yhdessä " we are survivors together! "
Nostimme laukut hihnalta hiljaisuuden vallitessa ja katsoimme toisiamme.
" Vessaan ", muodostimme huulillamme. Kuljin selkä suoremmassa kohti naisten huonetta ja rymysimme monien laukkujemme kanssa vessaan. Katselin pelikuvaani pitkään, Louise omaansa.
Ripsivärit olivat valtoimenaan kaikkialla muualla kasvoillani kuin ripsissä. Ruskea, aamulla kiiltävä tukkani oli takussa, nenän pielessä oli uusi näppylä ja meikkivoide oikein korosti ihohuokosiani. Louise ei näyttänyt kovin paljon hehkeämmältä. Katsoimme toisiamme peilin kautta, kunnes yhtäkkiä, täysin varoittamatta puhkesimme mielettömään nauruun. Nauroimme kaikki tunteet ulos, kunnes lopulta emme pystyneet enää seisomaan kunnolla, vaan jouduimme ottamaan tukea seinästä. Aina kun katsoimme toisiamme tai peilikuvaamme, repesimme nauruun.
" Katso tätä ", Louise kimitti ja näytti punaista nenäänsä. Haukoin happea naurultani.
" Tai nämä ", kihisin ja osoitin mustia kajal silmänalusiani. Kun lopulta rauhoituimme, halasimme taas toisiamme.
" Italia, oletko valmis? ", sanoin innoissani.
" Täältä tullaan! " Louise huusi ja paiskasi vessan oven auki. Iskimme toisillemme silmää, ja astuimme hymyillen ulos, valmiina valloittamaan uuden elämämme.

Haaveena mozzarella, 9 #

Pahoittelen suuresti tätä aikaväliä, mutta tosiaan olin juuri lomamatkalla Thaimaassa, jotenka jatko viivästyi, mutta tässäpä tätä uutta osaa taas olisi, nauttikaa :) Ja muistakaa että kommenttia ja palautetta saa jättää mielellään!

Istuin koko painollani mustan matkalaukkuni päällä, pidätin henkeä ja kiskoin vetoketjua kiinni. Survoin vielä viimeisetkin pursuavat tavarat sisään laukkuun, sitten toin vessan vaa'an makuuhuoneeseen ja täräytin laukkuni sen päälle. 19 kg, ilmoitti vaaka. Puuskahdin helpotuksesta, kilosta kiinni. Sitten hain pienemmän Louis Vuitton matkalaukkuni ja punnitsin senkin. 10,1 kg. Purin hammasta. Ei kai sentään sata grammaa ole niin paha? Louise parahti vaatehuoneessa, ja kurkkasin ovesta lattialla makaavaa naista.
" Tilaa on liian vähän! Mä en halua jättää näitä vaatteita tänne! ", Louise parkui.
" Voi ystävä hyvä ", sanoin istuutuen risti istuntaan Louisen pään viereen. " Mieti, me menemme Italiaan! Muodin mekka! Et sä tarvitse vaatteita, me ostetaan sieltä niin paljon kuin sielu sietää! Visa viuhumaan! ", sanoin hymyillen.
" Sä tiedät itsekin että meillä ei ole varaa viuhutella siellä Visaa ", hän sanoi ja kääntyi kyljelleen.
" Ei heti, mutta pian on. Ja on siellä halpojakin liikkeitä ", sanoin.
" Mut silti! "
" Ryhdistäydy nainen! ", sanoin rohkaisevasti ja nousin lattialta.

Sen illallisen jälkeen mikään ei ollut enää entisellään. Olin soittanut töihin ja irtisanonut itseni, soitellut kavereille - jopa Emilille, joka toivotti hyvää elämää ja halasi, sitten raahasin kaikki tärkeimmät tavarani autoon ja vilkutin hänelle hyvästiksi, se oli helpottavaa. Tiesin, että tämä oli oikea ratkaisu. Mutta sitä en tiennyt, että siitä tulisi oikea ratkaisu myös Louiselle. Kun lähtöön oli enää kuusi päivää, Louise ilmoitti että hän tulisi mukaan. Olin ajatellut lähteväni matkaan yksin, rakentavani Italiaan uuden elämän, ilman merkkiäkään siitä edellisestä. Mutta Louise, hän oli päättänyt.

" Muru, kello on yksitoista, kohta puoliin vois käydä nukkumaan ", sanoin Louiselle, joka istui vaatehuoneessa edelleen. Hän niiskaisi kuuluvasti, nousi lattialta ja katosi vessaan. Katsoin hänen laukkuaan, joka oli täynnä vaatteita, niitäkin joita hän ei ollut käyttänyt koko vuoden aikana. Kengille oli oma laukkunsa. Mutta mitäpä minulla on varaa nauraa, oma laukkukin on 75 % täynnä ulkonäköön liittyviä asioita. Louise käveli dramaattisesti takaisin, kädessään valtava vaaleanpunainen toilettilaukku, joka pursusi erinäköisiä purkkeja ja purnukoita.
" Olen valmis! ", hän sanoi juhlallisesti. Hän survoi matkalaukkunsa kiinni, ja vei sen eteiseen. Katsoimme kummatkin hetken aikaa noita neljää matkalaukkua, jotka sisälsivät ne vähäiset osat elämäämme, ja seuraisivat meitä Italiaan. Muuta ei ollut, paitsi toisemme. Halasimme pitkään, ja räpyttelimme silmiämme estääksemme kyyneleet. Laitoimme kaksi pakastepizzaa uuniin, iskimme pöytään 1,5 litran Pepsi Maxin, ja juttelimme aivan kuin ennenkin, mutta tietäen kokoajan illan olevan viimeisemme täällä.

Aamulla rauhasta ei ollut tietoakaan. Juoksimme ympäriinsä, vaikka kaiken pitikin olla valmiina. Panikoimme siitä että myöhästyisimme, vaikka aikaa olikin rutkasti. Kun taxi tuli, olimme jo lopen uupuneita, vaikka matka olikin vasta alussa. Katsoin kuinka tutut maisemat liukuivat ohitse, tietäen etten näkisi niitä uudelleen pitkään aikaan. En tiennyt tulevasta mitään, joten menneisyys alkoi tuntumaan ihmeen turvalliselta. Mitä jos olisinkin jäänyt tänne? Elämä olisi helpompaa. Mutta halusinko elämästäni helppoa? En. Sydämessäni tiesin valinneeni oikein.
" Jassoo gimmat, perillä ollaan ", taxikuski sanoi ja röyhtäisi sitten. Kyllä, tiesin tehneeni oikein, ajattelin hymyillen.
Kuski nosti matkalaukkumme takakontista, heilautin Guessin laukun olalleni ja tartuin Louisea kädestä. Hän puristi sitä lujaa.
" Nyt sitä mennään ", kuiskasin. Hän iski silmää. Sitten lähdimme korot kopisten kävelemään kohti lentoterminaalia ja uutta elämäämme. Siitä tulisi nyt totta.