Haaveena mozzarella, 9 #

Pahoittelen suuresti tätä aikaväliä, mutta tosiaan olin juuri lomamatkalla Thaimaassa, jotenka jatko viivästyi, mutta tässäpä tätä uutta osaa taas olisi, nauttikaa :) Ja muistakaa että kommenttia ja palautetta saa jättää mielellään!

Istuin koko painollani mustan matkalaukkuni päällä, pidätin henkeä ja kiskoin vetoketjua kiinni. Survoin vielä viimeisetkin pursuavat tavarat sisään laukkuun, sitten toin vessan vaa'an makuuhuoneeseen ja täräytin laukkuni sen päälle. 19 kg, ilmoitti vaaka. Puuskahdin helpotuksesta, kilosta kiinni. Sitten hain pienemmän Louis Vuitton matkalaukkuni ja punnitsin senkin. 10,1 kg. Purin hammasta. Ei kai sentään sata grammaa ole niin paha? Louise parahti vaatehuoneessa, ja kurkkasin ovesta lattialla makaavaa naista.
" Tilaa on liian vähän! Mä en halua jättää näitä vaatteita tänne! ", Louise parkui.
" Voi ystävä hyvä ", sanoin istuutuen risti istuntaan Louisen pään viereen. " Mieti, me menemme Italiaan! Muodin mekka! Et sä tarvitse vaatteita, me ostetaan sieltä niin paljon kuin sielu sietää! Visa viuhumaan! ", sanoin hymyillen.
" Sä tiedät itsekin että meillä ei ole varaa viuhutella siellä Visaa ", hän sanoi ja kääntyi kyljelleen.
" Ei heti, mutta pian on. Ja on siellä halpojakin liikkeitä ", sanoin.
" Mut silti! "
" Ryhdistäydy nainen! ", sanoin rohkaisevasti ja nousin lattialta.

Sen illallisen jälkeen mikään ei ollut enää entisellään. Olin soittanut töihin ja irtisanonut itseni, soitellut kavereille - jopa Emilille, joka toivotti hyvää elämää ja halasi, sitten raahasin kaikki tärkeimmät tavarani autoon ja vilkutin hänelle hyvästiksi, se oli helpottavaa. Tiesin, että tämä oli oikea ratkaisu. Mutta sitä en tiennyt, että siitä tulisi oikea ratkaisu myös Louiselle. Kun lähtöön oli enää kuusi päivää, Louise ilmoitti että hän tulisi mukaan. Olin ajatellut lähteväni matkaan yksin, rakentavani Italiaan uuden elämän, ilman merkkiäkään siitä edellisestä. Mutta Louise, hän oli päättänyt.

" Muru, kello on yksitoista, kohta puoliin vois käydä nukkumaan ", sanoin Louiselle, joka istui vaatehuoneessa edelleen. Hän niiskaisi kuuluvasti, nousi lattialta ja katosi vessaan. Katsoin hänen laukkuaan, joka oli täynnä vaatteita, niitäkin joita hän ei ollut käyttänyt koko vuoden aikana. Kengille oli oma laukkunsa. Mutta mitäpä minulla on varaa nauraa, oma laukkukin on 75 % täynnä ulkonäköön liittyviä asioita. Louise käveli dramaattisesti takaisin, kädessään valtava vaaleanpunainen toilettilaukku, joka pursusi erinäköisiä purkkeja ja purnukoita.
" Olen valmis! ", hän sanoi juhlallisesti. Hän survoi matkalaukkunsa kiinni, ja vei sen eteiseen. Katsoimme kummatkin hetken aikaa noita neljää matkalaukkua, jotka sisälsivät ne vähäiset osat elämäämme, ja seuraisivat meitä Italiaan. Muuta ei ollut, paitsi toisemme. Halasimme pitkään, ja räpyttelimme silmiämme estääksemme kyyneleet. Laitoimme kaksi pakastepizzaa uuniin, iskimme pöytään 1,5 litran Pepsi Maxin, ja juttelimme aivan kuin ennenkin, mutta tietäen kokoajan illan olevan viimeisemme täällä.

Aamulla rauhasta ei ollut tietoakaan. Juoksimme ympäriinsä, vaikka kaiken pitikin olla valmiina. Panikoimme siitä että myöhästyisimme, vaikka aikaa olikin rutkasti. Kun taxi tuli, olimme jo lopen uupuneita, vaikka matka olikin vasta alussa. Katsoin kuinka tutut maisemat liukuivat ohitse, tietäen etten näkisi niitä uudelleen pitkään aikaan. En tiennyt tulevasta mitään, joten menneisyys alkoi tuntumaan ihmeen turvalliselta. Mitä jos olisinkin jäänyt tänne? Elämä olisi helpompaa. Mutta halusinko elämästäni helppoa? En. Sydämessäni tiesin valinneeni oikein.
" Jassoo gimmat, perillä ollaan ", taxikuski sanoi ja röyhtäisi sitten. Kyllä, tiesin tehneeni oikein, ajattelin hymyillen.
Kuski nosti matkalaukkumme takakontista, heilautin Guessin laukun olalleni ja tartuin Louisea kädestä. Hän puristi sitä lujaa.
" Nyt sitä mennään ", kuiskasin. Hän iski silmää. Sitten lähdimme korot kopisten kävelemään kohti lentoterminaalia ja uutta elämäämme. Siitä tulisi nyt totta.