Haaveena mozzarella, PÄÄTÖSJAKSO

" Saisiko olla lisää nenäliinoja? ", lentoemäntä kysyi yhä hymyillen. Nyökkäsimme Louisen kanssa nyyhkäisyjen lomassa. Nainen keräsi ripsivärien mustaamat paperitupot tarjoittimilta, ja toi pinkallisen lisää. Vedimme jälleen neuleet kasvojemme eteen ja jatkoimme nyyhkyttämistä. Viimeiset kaksi tuntia olimme pillittäneet yhtä mittaa heti kun lentokone oli noussut ilmaan.
Tavallaan ne olivat kuin hyvästit, päätös kaikelle. Niin vain piti tehdä, pystyäkseen eroamaan. Päässäni pyöri Emil, meidän rakkaustarinamme, olimme "se täydellinen pari", mutta asiat olivat menneet toisin. Onneksi, luulisin. Samoin koko muu elämäni revittiin pois. Aivan kuin minut olisi sidottu kotimaahani, ja mitä kauemmas lentokone lensi, sitä pinkeimmiksi langat kävivät, kunnes eivät lopulta kestäneet, vaan menivät poikki. Se sattui, mutta oli pakollista. Louise taisteli vieressä omien lankojensa parissa. Meillä ei ollut helppoa, ei todellakaan, mutta jossain meidän sisällämme asui onni, joka lämmitti meitä kaiken sen kylmyyden keskellä, piti meidät hengissä, piti kiinni päätöksestämme.

Meillä ei ollut tietoa huomisesta, ei edes siitä minkälainen olisi alkava elämämme parin tunnin kuluttua. Meillä oli asunto, jonka me olimme vuokranneet, se ei ollut kovin kummoinen, mutta meille kelpasi lähes mikä vain. Rahaa ei ollut paljon, olimme laskeskelleet että ne riittäisivät pitämään meidät hengissä, mutta yhtään ylimääräistä ei ollut. Kun saisimme työpaikan, asiat kyllä järjestäytyisivät, toivottavasti. Silti meitä ei pelottanut, ahdistavampaa olisi ollut kotiin jääminen. Kaikesta huolimatta tämä tuntui hyvältä.

" Hyvät matkustajat, olemme aloittaneet laskeutumisen. Pyydämme teitä kiinnittämään turvavyönne, lukitsemaan pöydän edessä olevaan istuimeen ja siirtämään selkänojanne pystyasentoon. Kiitos ", kuulutti lentokapteeni ohjaamosta. Teimme työtä käskettyä, ryhdistäydyimme ja töpöttelimme nenäliinalla loput kyyneleet kasvoiltamme. Emme viitsineet edes vilkaista peliin, se olisi saattanut masentaa liikaa nyt samaan syssyyn. Olimme silti hiljaa, ei vain tehnyt mieli puhua. Lentoemäntä käveli ohitsemme ja ojensi vaivihkaa suklaalevyn.
" Jos tämä lohduttaisi ", hän supatti ja iski silmää.
" Kiitos ", kuiskasimme, ja meinasin purskahtaa itkuun hänen ystävällisyydestään.
" Ei kiittelemistä ", hän sanoi ystävällisesti, kääntyi ja lähti pois lentoemännän kaulahuivi lepattaen.
Kun koneen pyörät tärähtivät kiitoradalle, tuntui se siltä kuin minua olisi lyöty. Niin kovaa totuus paiskasi minua kasvoihin. Italia. Täällä. Minä. Asun. Nyt. Aina?

Keräsimme tavaroitamme koneesta, vaikka suurin osa löytyi tietenkin penkkimme alta levinneenä. Koneessa soi hiljainen zuppaduppa -musiikki, kun me hiljaisuuden vallitessa kävelimme tuubia pitkin lentoterminaaliin. Katselimme lamaantuneina kuinka matkalaukut kulkivat yksi toisensa jälkeen liukuhihnalla, ihmiset lähtivät hiljalleen pois päin saatuaan laukkunsa, kunnes lopulta me seisoimme suuressa hallissa kahden, hiljaa. Pitkän ajan kuluttua laukut tulivat hitaasti kohti, vierekkäin, aivan kuin olisivat laulaneet yhdessä " we are survivors together! "
Nostimme laukut hihnalta hiljaisuuden vallitessa ja katsoimme toisiamme.
" Vessaan ", muodostimme huulillamme. Kuljin selkä suoremmassa kohti naisten huonetta ja rymysimme monien laukkujemme kanssa vessaan. Katselin pelikuvaani pitkään, Louise omaansa.
Ripsivärit olivat valtoimenaan kaikkialla muualla kasvoillani kuin ripsissä. Ruskea, aamulla kiiltävä tukkani oli takussa, nenän pielessä oli uusi näppylä ja meikkivoide oikein korosti ihohuokosiani. Louise ei näyttänyt kovin paljon hehkeämmältä. Katsoimme toisiamme peilin kautta, kunnes yhtäkkiä, täysin varoittamatta puhkesimme mielettömään nauruun. Nauroimme kaikki tunteet ulos, kunnes lopulta emme pystyneet enää seisomaan kunnolla, vaan jouduimme ottamaan tukea seinästä. Aina kun katsoimme toisiamme tai peilikuvaamme, repesimme nauruun.
" Katso tätä ", Louise kimitti ja näytti punaista nenäänsä. Haukoin happea naurultani.
" Tai nämä ", kihisin ja osoitin mustia kajal silmänalusiani. Kun lopulta rauhoituimme, halasimme taas toisiamme.
" Italia, oletko valmis? ", sanoin innoissani.
" Täältä tullaan! " Louise huusi ja paiskasi vessan oven auki. Iskimme toisillemme silmää, ja astuimme hymyillen ulos, valmiina valloittamaan uuden elämämme.